Rumaa ja räyheää empatiaa

Rumaa ja räyheää empatiaa

Kuuntelin taannoin Outi Kaartamon ja Jonna Tapanaisen luotsaamaa radio- ohjelmaa (https://areena.yle.fi/1-50080238), jossa sivuttiin Minna Canthia, ehkä historiallisesti merkittävintä suomalaista naisvaikuttajaa. Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan tähdittämä ohjelma maalaili silmieni eteen minulle vierasta kuvaa Canthista: Teinivuosiltani mielikuvissani vaikutti edelleen mustavalkoinen potretti varsin tuimailmeisestä, jollain tavalla kovin räyheästä ja rumasta naisihmisestä, eräänlaisesta feminismin kantaäidistä. Maijalan haastattelun myötä tuo kuva kuitenkin pehmeni ja monipuolistui merkittävästi. Olin ilmeisesti kypsynyt näiden seitsemän vuoden aikana Minnalle, siirtynyt sovinnaisen moraalin tasolta riittävästi aikuisuuteen ymmärtääkseni sen, että joidenkin asioiden puolesta kannattaa ja pitääkin olla hieman räyheä ja ruma. Liika kiltteys ja sovinnaisuus saattaa toisinaan kääntyä välinpitämättömyydeksi, arvovalinnaksi, joka ylläpitää epäreiluja yhteiskunta- ja valtarakenteita.

Minna Canth, älykäs liikenainen ja suomalainen kirjailija tyylilajinaan toisinaan jopa naturalistisiin henkilökuvauksiin yltävä realismi: tyylilaji, joka lienee kirjallisuuden historiassa pyrkinyt vahvimmin yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen – ja monesti myös saavuttanut sen. Ihmistuntija ja näkijä, joka liikkui sulavasti köyhien kortteleista aina Järnefeltien salonkeihin asti ja takaisin 1800- luvun Suomen sääty-yhteiskunnassa mihinkään tai kehenkään sen suuremmin kiinnittymättä. Rohkea naisasianainen ja vähäosaisten puolustaja, feministi, joka nosti rohkeasti esiin ikäviä kysymyksiä oman aikansa yhteiskuntajärjestyksen eettisyydestä ja oikeutuksesta. Herkkä ja empaattinen tunneimuri, joka ui toisinaan syvissä vesissä turhauduttuaan aikalaistensa ymmärtämättömyyteen ja haluttomuuteen ajaa yhteistä hyvää.

Minna Maijalan tutkimuksen valossa Canth näyttäytyy eittämättä hyvin monipuolisena ja lahjakkaana yksilönä, jolla olisi ollut mahdollisuus tätä lahjakkuutta apuna käyttäen kivuta vielä korkeammalle suomalaisten seurapiirien katonharjanteilla. Miksi Minna kuitenkin halusi käyttää kyvykkyyttään toisin? Miksi hän valitsi vaikeamman, yhdenvertaisuuden uranuurtajan tien oman erinomaisuutensa peilikuvan kiillottamisen sijaan? Miksi hän heittäytyi Colosseumin leijonien eteen tietoisena siitä, että tulee loukatuksi, pilkatuksi ja häpäistyksi niiden toimesta? Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan mukaan kyse on rohkeudesta ja siitä, että Minna kykeni asettamaan yhdenvertaisuuden ihanteensa prioriteettilistallaan korkeammalle kuin oman egonsa ja hyväksytyksi tulemisen tarpeensa. Ylevää, sanoisin. Mutta miksi Canth tunsi niin palavaa tarvetta taistella omien arvojensa puolesta? Kivijalkana vaikuttanee aivan erityislaatuinen persoonallisuudenrakenne. Sellainen, jota määrittää hyvin vahvasti toisen ihmisen kärsimykseen samaistuminen. Toisin sanoen kyky empatiaan.

Blogi jatkuu mainoksen jälkeen

Puolivuotiaan vauvan äitinä havaitsen yhtäläisyyksiä Minna Canthin harjoittaman yhteiskunnallisen empatian ja lapsi- vanhempi -suhteen välillä. Ensisijaisen hoitajan lasta kohtaan tuntema empatia on edellytys lapsen normaalille fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle. Kun pieni vauva itkee, tuntee myös vanhempi kouraisun rinnassaan ja nostaa lapsen syliinsä lohduttaen tätä samalla lempeästi. Reaktio on luonnollinen ja automaattinen, eikä yleensä vaadi kovin suuria ponnisteluja tai reflektiota äidin taholta. Taustalla vaikuttaa vauvan ja vanhemman geneettinen samanlaisuus ja/tai sosiaalinen yhteys (tämä on minun) sekä vauvan haavoittuvuus ja avuttomuus. Sen sijaan empatian kokeminen kymmeneen torkkuvaa puolisoa kohtaan saattaa olla vaikeampaa. Etenkin, jos samalla viihdyttää itse aamuvirkkua käenpoikaa olohuoneessa jo kolmatta tuntia. Kun siirrytään oman perhepiirin ja jopa länsimaisen kulttuurin ulkopuolelle, vaikeutuu myötätunnon kokeminen entisestään. Myötätunnon kokemuksen saavuttamiseksi joutuu jo kysymään itseltään: miltä minusta tuntuisi, jos olisin itse hänen asemassaan? Tuon kysymyksen myötä tulemme astuneeksi sellaisen moraalin polulle, joka nojaa vahvasti suvaitsevaisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja jakamattoman ihmisarvon tunnustamiseen. Sellaisen moraalin polulle, johon Minna Canth uskoi. Sellaisen, jonka pohjalle John Ralwsin näkymättömyyden verhon teorian inspiroima pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamme on rakentunut. Sellaisen, josta me suomalaiset olemme lähes jokainen saaneet osamme. Sellaisen, joka on ainakin minusta suuri ylpeyden sekä kiitoksen aihe ja säilyttämisen arvoinen innovaatio.

Sellainen moraali ja sen kylkiäisenä syntyvä yhdenvertaisuus vaatii kuitenkin sen vaikeammin koettavan empatian puolesta taistelemista. Kun koliikkivauvasi huutaa kipuaan, menetkö lohduttamaan lastasi vai käännätkö välinpitämättömästi selkäsi ja menet korjaamaan ne likaiset tiskit pöydältä, koska anoppi on tulossa kylään? Kun näet pakkasessa hortoilevan narkomaanin suunnistavan kohti satamaa, soitatko hätäkeskukseen ja jäät tarkkailemaan tyyppiä vai kiirehditkö eteenpäin, koska sinulla on jo kiire purjehdusseuran kausikokoukseen? Kun perintöveroa uhataan korottaa tavoitteena tasavertaisempi Suomi meille kaikille, huudatko vihaisena muiden mukana? Elätkö ideologioillesi vai egollesi?

Canthilainen moraali näyttäytyy toisinaan rumana ja räyheänä: empatia ei ole aina kaunista katseltavaa. Tiskit ovat edelleen pöydällä ja jääkaapissa vain Saarioisten valmismakaronilaatikko. Joku saattaa katsoa kauhuissaan.

Mutta lapsen huulilla on hymy.

Jätä kommentti tai älä jätä..

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.