Nationalismi Suomessa ennen ja nyt, osa 3 – Kansallistunteen rakentaminen urheilun avulla

Nationalismiin kuuluu vahvasti käsitykset omista kansoista, rajoista ja ainakin jossain määrin ajatus oman valtion paremmuudesta muihin nähden. Tällaisen kansallistunteen rakentamisessa on taustalla monia eri instrumentteja, jotka voivat tosiaan toimia eliitistä kansaan tai kansasta eliittiin päin. Yksi ainakin historiallisesti merkittävä kansallistunteen rakentaja on ollut urheilu, joka on vahvistanut kuvaa omasta paremmuudesta ja toisaalta yhdistänyt rajojen sisällä asuvien, samaan yhteisöön kuuluvien ihmisten yhteenkuuluvuutta.
Urheilun merkitys ja lajien painoarvo ovat muuttuneet Suomen sadan vuoden itsenäisyyden aikana, minkä lisäksi esimerkiksi teknologian ja viestinnän kehittyminen ovat vaikuttaneet siihen, miten ihmiset kokevat urheilun ja yhteisöllisyyden omassa elämässään suomalaisuuden rakentajina. Yleistäen voitaisiin sanoa, että merkityksellisiä lajeja ovat olleet ne lajit, joissa Suomi on menestynyt kansainvälisesti. Esimerkiksi ennen toista maailmansotaa Suomi oli vahva yleisurheilussa, ja menestyminen yleisurheilussa nostatti ainakin osan kansan kansallistunnetta – lause ”Suomi on juostu maailmankartalle” on syntynyt jo Hannes Kolehmaisen olympiavoitosta vuonna 1914, jo ennen Suomen itsenäistymistä, mutta sama lause on varmasti esiintynyt usein puheissa esimerkiksi Paavo Nurmen huippuvuosina. Nurmesta tuli kansallissankari ja hahmo, jonka yksilösuorituksista halusi nauttia koko Suomi, ja josta suomalaiset pystyivät olemaan ylpeitä – Nurmi on hahmo, joka kuvastaa koko suomalaisuutta, suomalaisten sitkeyttä ja paremmuutta muihin nähden. Muukin yleisurheilu oli tuoreelle kansakunnalle väylä näyttää, että olemme hyviä ja pienestä koosta huolimatta parempia kuin moni muu. Toisaalta vaikka yleisurheilun koettiin yhdistävän kansaa, se toimi varmasti myös kansan jakajana, sillä vielä ennen 2. maailmansotaa kansainvälisiin kilpailuihin hyväksyttiin lähinnä valkoisia urheilijoita SVUL:n kautta – näin ollen vuoden 1918 sodassa hävinneillä punaisilla ei ollut samanlaista osaa kansakunnan paremmuuden rakentamisessa. Samalla voidaan kuitenkin todeta, että ehkä suomalaisuus oli tässä tapauksessa enemmän urheiluseuroja ja kansalaisia yhdistävä tekijä, kuin heitä erottava. Menestyksen aikaan ei ollut punaisia tai valkoisia urheilijoita, oli vain suomalaisia. Historian tutkimuksessa on tosin voitu joskus jopa liioitella Nurmen ja kumppanien merkitystä kansalaisten identiteetin rakentamisessa, sillä vielä ennen 1900-luvun puoliväliä tieto ei kulkenut aivan samalla tapaa kuin myöhemmillä vuosikymmenillä, ja kansalaiset lukivat tuloksia lähinnä lehdistä ja monta päivää jälkikäteen. Samanlaista yhteisöllisyyttä kuin nykyään, kun ihmiset voivat katsoa isollakin porukalla urheilutapahtumia televisiosta, ei ollut, vaikka
varmasti kylissä ja kaupungeissa asioista puhuttiinkin. Olympialaisten ohella kenties enemmän ja nopeammin suomalaisia yhdistäviä urheilutapahtumia olivat yleisurheilun (ja toki muidenkin lajien) maaottelut esimerkiksi Ruotsia vastaan. Kun maat kilpailivat keskenään, tärkeintä oli voitto ja hyvät tulokset, eli käytännössä maaotteluilla pyrittiin osoittamaan, että meidän kansa on parempi kuin vastustajan. Jollain tapaa Ruotsi-ottelun merkitys näkyy toki nykyäänkin samalla tavalla nationalismin osoituksena, vaikka yleisurheilu lajina on hiipunut Suomessa laskeneen menestyksen myötä vähemmän merkittäväksi kuin 1900-luvulla.
Kansainvälisen urheilun lisäksi myös kansallisella urheilulla oli varmasti merkittävä rooli nationalismin rakentamisessa. Esimerkiksi pesäpallo oli jo 1930-luvulla kansallisesti merkittävä laji, jossa urheilun seuraamisen lisäksi opittiin paljon tärkeitä taitoja. Pesäpallolla oli suuri rooli esimerkiksi kansallisen puolustushalukkuuden ja -kyvykkyyden lisäämisessä. Pesäpallo lajina opetti pelaajille tärkeitä taitoja sotimisen kannalta. Syöksymällä pesälle turvaan voidaan syöksyä turvaan vihollisen tulitukselta, heittämällä palloa tarkasti haluttuun paikkaan opittiin heittämään kranaatteja nopeasti ja tarkasti, ja jos ehdit pesään liian myöhään, saatoit palaa tai haavoittua – kuten sotatantereellakin voi käydä. Kansallislaji oli myös hyvä keino pitää ihmisten kuntoa yllä, jotta tositilanteessa jaksettaisiin toimia yhdessä yhteisen kansakunnan puolesta. Pesäpallolla oli siis sotakyvykkyyttä korostava merkitys, mutta totta kai yhdessä pelaaminen ja toimiminen lisäsi myös kaupunkilaisten tai kyläläisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä vastaavasti auttoi myös kansallisen identiteetin rakentamista yhteisen kokemuksen, urheilun avulla, ympäri Suomea.
2. Maailmansodan jälkeen urheilun merkitys kansallisen identiteetin rakentamisessa oli edelleen merkittävä, mutta se muutti muotoaan. Suomalaiset olivat kohdanneet raskaita menetyksiä niin ihmishenkien kuin maa-alueiden muodossa. Dramaattinen kokemus yhdisti selvinnyttä ja jäljellejäänyttä kansaa, eikä esimerkiksi samanlaisia jakoja punaisiin tai valkoisiin urheilijoihin enää ollut. Suomalaiset olivat selvinneet sodasta, yhdessä ja yhtenäisenä kansana, puolustautunut suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan ja olivat vielä olemassa. Tällaisen myytin pohjalle oli hyvä lähteä rakentamaan vahvempaa nationalismia, myös urheilun kautta. Helsingin olympialaiset jo vuonna 1952 olivat hyvä keino tähän, sillä rankasta sodasta toipunut kansa pystyi luomaan toimivat puitteet suurille, kansainvälisille kilpailuille ja onnistui näyttämään, että maa on pystytty yhdessä rakentamaan uudelleen jo näin pian järkyttävän tragedian jälkeen. Vuoden 1952 olympialaiset olivatkin Suomen kannalta menestys, sillä pieni ja sodasta kärsinyt maa onnistui hyvien puitteiden lisäksi luomaan itselleen kovaa menestystä, napaten peräti 22 mitalia ja sijoittuen mitalitaulukossa kahdeksanneksi. Onnistuneet järjestelyt ja menestys olympialaisissa antoivat varmasti kansallista ylpeydenaihetta ja ihmisille tunteen siitä, että tragedioista huolimatta Suomi selviää aina ja
menestyksekkäästi. Kansalaiset saivat olla ylpeitä omistaan ja juhlia yhdessä menestystä selvinneenä ja yhtenäisenä kansana. Tämän menestyksen jäljiltä Suomi vakiintui osaksi suuria yleisurheilumaita, ollen parempi kuin moni muu valtio. Yleisurheilun ohella sodan jälkeen myös hiihtolajit olivat tärkeitä nationalismin rakentajia, sillä molemmista lajeista saatiin menestyjiä, jotka nostivat kansallista ylpeydentunnetta ja joihin kaikki pystyivät samaistumaan ja joita kaikki rakastivat – heistä tuli kansallisia symboleita, joiden kautta suomalaiset pystyivät luomaan yhdessä yhteistä selviytymis- ja menestystarinaa.
Nykyaikana urheilu on vieläkin kansaa yhdistävä tekijä, jonka kautta kansalaiset voivat samaistua Suomessa menestykseen ja kohottaa omaa kansallista itsetuntoaan. Sen merkitys on kuitenkin tietyllä tapaa etenkin perinteisissä menestyslajeissa laskusuunnassa. Esimerkiksi yleisurheilussa ja hiihdossa harrastajamäärät ovat laskusuhdanteessa, osittain kaupungistumisen ja toisaalta lajien kallistumisen vuoksi – kaikilla ei ole enää varaa harrastaa. Toisaalta menestys ruokkii menestystä, ja koska Suomessa resurssit etenkin yleisurheilussa ovat kaukana huippumaita perässä, menestystäkään ei juuri tule. Tämän takia vastaavasti yleisurheilussa ei saada niin helposti sponsoreita kuin joissain toisissa lajeissa, sillä sponsorit haluavat saada myös vastinetta rahoille. Maailman muututtua yleisurheilussa ja pienin varauksin myös hiihdossa ei pärjätä 50-luvun jälkeen voimassa olleella mentaliteetilla, jossa suomalaiset ainakin omien sankaritarinoiden mukaan menestyivät muun muassa harjoittelemalla suolla tai juoksemalla metsässä tai hakkaamalla halkoja. Nykyaikana kansallista identiteettiä on hankala vahvistaa yleisurheilulla, sillä moni urheilija seuraa harjoittelussa kansainvälisiä trendejä ja tutkimustuloksiin pohjautuvia harjoittelumalleja – enää maailmalla ei pärjää ”suomalaisten harjoittelutavalla”. Toisaalta yleisurheilunkin sisällä on poikkeuslajeja, kuten keihäänheitto, josta suomalaiset tuntevat edelleen vahvaa kansallismielisyyttä ja joka mielletään meidän lajiksi. Lajista tulee vielä menestystä ja menestykselle on traditiot, minkä takia usein yleisurheilun arvokisoissa suurimmat katsojaluvut saadaan nimenomaan miesten keihäänheiton aikana.
Nykyään Suomessa voisi sanoa olevan yksi dominoiva laji, jonka seuraamista lähes kaikki harrastavat ja joka herättää vahvoja tunteita suomalaisissa – jääkiekko. Jääkiekon MM-kisat kokosivat tänä vuonna suuria katsojalukuja, ja parhaimmillaan sitä katsoi jopa 3,14 miljoonaa ihmistä samaan aikaan (mtvuutiset.fi, 2019), eli lähes puoli Suomea. Lisäksi Suomen voitettua maailmanmestaruuden kymmenet tuhannet ihmiset lähtivät suomalaiseen tapaan ”torille” juhlimaan yhdessä muiden kansalaisten kanssa maailmanmestaruutta. Objektiivisesti itse tapahtumaa Tampereella paikan päällä seuranneena voisin todeta, että sen merkitys kansalle itselleen on valtava. Ihmiset juhlivat yhdessä muiden tuntemattomien kanssa, monella oli Leijona-paita ja muita
kansallisia symboleita päällään tai mukanaan, Suomen liput heiluivat ja monia MM-kisoihin liitettyjä lauluja laulettiin yhdessä tuntemattomien kanssa. Lisäksi mukana oli paljon eri-ikäisiä ihmisiä, ja osa ihmisistä oli taustaltaan muualta kuin Suomesta. Kultajuhlat tuntuivat olevan kaikille avoimet ja esimerkiksi ihonväri, sukupuoli tai uskonto ei erotellut ihmisiä. Kaikki olivat suomalaisia, ylpeitä siitä ja riemuissaan. Saman ilmiön pystyi todistamaan esimerkiksi Helsingissä maanantaina 27.5 järjestetyssä kansanjuhlassa, jossa eri arvioiden mukaan oli jopa 50 000 ihmistä, joista moni tuli myös Helsingin ulkopuolelta paikalle. Jääkiekon MM-kisat tuntuvat olevan tapahtuma ja laji, joka yhdistää suomalaisia ja etenkin menestyksen hetkellä kansalaiset tuntevat ylpeyttä ja haluavat näyttää olevansa osa tätä maata ja sen edustamia arvoja. Toki myös tappion hetkillä kansalaiset ja media ovat usein omiensa tukena, toisaalta täysin pieleen menneissä kisoissa puhutaan usein jopa ”kansallisesta häpeästä”. Erilaiset otsikot niin ilon kuin surun keskellä kertovat kuitenkin sen, kuinka tärkeä laji jääkiekko on kansallisesti ja kuinka se yhdistää ihmisiä ja luo yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Nykyajan viestintävälineet ja esimerkiksi sosiaalinen media ovat kuitenkin mahdollistaneet kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen esiintymistä myös marginaalisemmissa ja uusissa lajeissa. Suomen menestyksestä saa heti tietoa, ja joissain lajeissa voi syntyä väliaikaisesti pieni yhdistävä vaihe, kun koko kansa jännittää jonkun puolesta. Esimerkiksi tennis nousi uuteen loistoon viimeisen parin vuoden aikana, kun Henri Kontinen alkoi menestyä nelinpelissä ja nousi jopa maailmanlistan ykköseksi. Jarkko Niemisen lopetettua tenniksestä ei juuri puhuttu, mutta nyt kansa seuraa sitä paljon herkemmin, sillä Suomi menestyy. Moni muukin laji on kokenut vastaavanlaisen kiinnostuksen nousun juuri menestymisen takia, ja suomalaiset ovat usein ylpeitä menestymisestä ja haluavat näyttää sen. Urheilun merkitys on kuitenkin vähentynyt kansallistunteen luomisessa jääkiekkoa lukuun ottamatta, sillä moni muukin asia luo nykyään kansallistunnetta globalisoituneessa maailmassa. Toisaalta jotkin aiheet jopa jakavat kansaa ja saavat pohtimaan, mikä on suomalaista ja millä tapaa suomalaisuutta tulisi ylläpitää tulevaisuudessa.

Santeri Kärki

Ikuinen freelanceri, politiikan ja historian opiskelija sekä urheiluhullu. Yhteydenotot: santeri.karki@modernimedia.org
Santeri Kärki

Jätä kommentti tai älä jätä..

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.